OMG – tieteellisen artikkelin julkaisemisessa onkin enemmän haasteita kuin osasin ajatellakaan. Nyt on akateemisen kirjoittamisen kurssi käyty, ja tietynsorttista kulttuurien törmäämistä on päässäni havaittavissa.

Ensinnäkin, pitää päättää millä strategialla artikkelia kirjoittaa. Tämä selvä, paitsi että tuo strategia tuntuu vaihtuvan viikkojen välillä. Toisaalta, en kanna siitä kovin paljoa huolta. Olen oppinut, että akateemisessa maailmassa on jotenkin tyypillistä tehdä suunnitelma, ja olla samanaikaisesti varma, että se tulee muuttumaan. Jännitys, siitä mitä joskus päätynee julkaistavaksi, säilynee loppuun asti.

Kun sitten suunnilleen tiedän mistä kirjoitan, ja minkä tyyppisen artikkelin, alan miettiä potentiaalista julkaisijaa.  Osoitteesta www.julkaisufoorumi.fi löytyy vaihtoehtoja. Julkaisut on siellä rankattu tasoille 0-3.  Ylimmän tason julkaisut ovat huippuja (siis ainakin tuon luokituksen mukaan). Niihin kajoan tässä vaiheessa ainoastaan lähteinä. Hyvä, jos ensimmäinen artikkelini pääsisi ykköstason julkaisuun – siinä tavoite tällä hetkellä.

”Narulla ei voi työntää”

Löydettyäni sopivan julkaisun/julkaisut aloitan julkaisijoiden lähestymisen. Tai niin siis luulin, mutta totuus on, että voin lähestyä vain yhtä julkaisijaa kerrallaan!  Adam Smithin näkymätön käsi ei oikein tunnu säätelevän tätä akateemista markkinataloutta. Johtuneeko markkinoijan aivorakenteesta vai mistä, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ymmärtää, etten voi tarjota julkaisuani useille julkaisijoille samanaikaisesti. Yleisesti uskotaan kilpailun johtavan siihen, että jokainen yrittää parhaansa ja kaikki hyötyisivät.  Olisikohan tässä jokin kehittämisen paikka?

”Yleensä elämässä kaikki menee hyvin”

Uskoakseni jossain vaiheessa artikkelini, ainakin omasta mielestäni, on julkaisu-kelpoinen. Siitä alkaa mielenkiintoinen vaihe – vertaisarviointi. Potentiaalisen julkaisijan valitsemat asiantuntijat arvioivat nimettöminä artikkeliani ja antavat palautetta. Mahtavaa, valtavasti hyviä ideoita, kuinka tehdä artikkelistani parempi. Vai mitenhän se sitten meneekään? Kuulemani perusteella, saan varautua todella rajuun palautteeseen. Jos olen asian oikein ymmärtänyt, kyse ei aina ole kehittävästä palautteesta, vaan todellisesta rankastakin kritiikistä. Pahimmillaan nuo palautteet voivat olla täysin vastakohtaisia. Siinä sitä sitten on opiskelijaplantulla olemista puhtaan kaulan kanssa.

”Kyllä se siitä”

Ja ihmetykset tai ajatusmaailmani kulttuurilliset ravistukset jatkuvat. Nämä vertaisarvioijat ja todelliset asiantuntijat tekevät arviointityön ilman minkään sorttista palkkiota! Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että akateeminen maailma, ihan aikuisten oikeasti, on ainakin osittain kutsumustyötä – ei palkkaa, ei juurikaan kiitosta. Kun tätä taustaa vasten miettii, niin noviisi opiskelijalla herää kysymys: kuka ihme viitsii hyvää hyvyyttään käyttää aikaansa ja energiaansa kritisoidakseen jotain tuntematonta? Pystyn löytämään ainoastaan yhden selityksen – akateemisuus lienee intohimo -laji.

Yliopiston käytävillä kumisevien kauhutarinoiden taso vain kovenee. Arviointiin menee kuulema tuskastuttavan paljon aikaa. Sitten teet korjauksia ja lopulta saattaa olla, että päätoimittaja ei edes julkaise artikkelia. Joltain oli mennyt kaksi vuotta, eikä julkaisulupaa tullut! Auts, siinä ajassa artikkeli saattaa tässä maailman menossa jo vanhetakin.  En koskaan liike-elämässä ollessani ymmärtänyt, että asioita voi vain venyttää (tai no, rehellisyyden nimissä kyllähän sitä näki, mutta se ei ollut hyväksyttävää).

Kun sitten vielä huomioidaan, että sen luonnoksen voi toimittaa vain yhdelle julkaisijalle kerrallaan, niin huonommallakin matikkapäällä voi alkaa hirvittää. Onneksi Suomessa ei tarvitse jäädä eläkeläiseksi ennen kuin haluaa. Muutoin eläkeläisten karonkkoja saattaisi olla aika lailla.

Sitähän voisi myös luulla, että erityisesti noissa huippujulkaisuissa julkaistavista artikkeleista kirjoittaja saisi mojovat korvaukset. Ehei, tätä todella tehdään intohimosta asiaan. Yliopisto kuittaa eurot tai dollarit ja coyright voi myöskin siirtyä kirjoittajalta pois. Onhan tässä tietysti kyse epäsuorasta tulonjaosta – pääsääntöisestihän Suomessa yliopistossa opiskelu on ilmaista. Siis intohimosta taiteeseen, tämä on pelin henki.

Fundeerausta

Kuitenkin tieteellisiä artikkeleja julkaistaan valtava määrä joka päivä. Mikä meitä ajaa tuohon prosessiin? Yleisesti vastausta voi etsiä monesta suunnasta, Maslowin tarvehierarkiasta, intohimosta, tiedon janosta jne.  Jokaisella tohtori-opiskelijalla on oma tarinansa ja vastauksensa. Tällä lyhyellä kokemuksellani sanoisin, että jotain yhteistä on kaikilla tapaamillani kollegoilla. Jollakin tasolla meitä jokaista ajaa tiedon ja totuuden etsiminen tässä vellovassa maailmassa. Ja se intohimo tekemiseen. Kyllä ne minunkin neljä artikkeliani joskus ilmestyvät, tavalla tai toisella.

Toivotan kaikille intohimoista kesän odotusta. Ainakaan ulkona ei sada juuri nyt lunta, joten ”ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki on hyvin”. Kiitokset Manulle elämään jääneistä lausahduksista, joita käytin tässä postauksessa.