Onpas aika mahtavaa huomata, että yliopiston kurssilla itse aiheen lisäksi oppii paljon uutta itsestään. Kiitos Elina Jokisen, kurssisi ovat täyttä tavaraa – niin akateemisesti, kuin itsetuntemuksenkin osalta. Tämä postaus on nimittäin tehtävä Elinan ”Tieteen popularisointi” -kurssille.

Tieteen popularisoinnista löytyy mielipiteitä puolesta, vastaan, ja jotain siltä väliltä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi mielenkiintoista ja tärkeää tutkimusta tekevät tutkijat eivät tule tutkimuksillansa ulos. Ensimmäisellä luennolla koin lähestulkoon turhautumisen tunteita. Kuulin kaiken maailman selityksiä miksi ei voisi, ja ei nyt ainakaan voi mitenkään mainostaa jne.  Huh,huh, no, helppohan sitä on vierestä kommentoida ja tuhahdella. Vaan mitäpäs tapahtui, kun oikeasti pysähdyin miettimään itseni kanssa asiaa.

Aina oppii itsestään jotain uutta
Hmm, kyllähän sitä kait voi jotenkin ymmärtää, tai ehkä jopa paljonkin. Huomasin itsestäni jotain, mistä en tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Ehkä asiaa voisi kutsua jonkin sortin identiteettikriisiksi (tämän ikäisellä ihmisellä – kaikkea se opiskelu teettää!!!). Olen huomannut, että omat postaukseni jäävät helposti tekemättä, koska ne eivät mielestäni ole akateemisesti merkittäviä, (jota ne eivät oikeasti olekaan). Jotenkin kamppailen itseni kanssa siinä, mitä ja miten voi kirjoittaa. Puhumattakaan tuosta hemmetin kieliopista, joka nyt ei vain ole vahvuuteni. Olen aina ainakin kuvitellut uskovani positiiviseen lähtökohtaan; vahvistetaan positiivisia asioita, ja varmistetaan että kehittämiskohdat eivät pääse liikaa rehottamaan. Vaan mitä teen nyt – tutkiskelen, mitä voin sanoa ja mitä en. Ja päädyn siihen, että ei minulla oikeasti ole mitään kompetenssia puhua tieteestä.

Ehkä tämä tiedemaailma tekee ihmisistä hieman varovaisia. Tieteessä etsitään totuutta, kyseenalaistetaan, kritisoidaan, rakennetaan uutta olemassa olevan tiedon päälle. Nämä ovat hyviä asioita, ja tekevät tieteestä luotettavaa. Jotakin korjattavaa kuitenkin on, mikäli asioita ei uskalleta tuoda julki kritiikin pelossa. Tiedemaailma on kuitenkin pullollaan mahtavia tarinoita, jotka pitäisi jakaa.

Kaikkea ei voi saada
Mitähän ”pelättävää” minullakin muka on? Olen kauppatieteiden opiskelija, joka nauttii oivalluksista, ja yrittää yhdistellä tiedettä käytännön elämään. Siinä pitäisi olla minun vahvuuteni. Päivittäin mietin, mielenkiintoisiin tutkimuksiin törmätessäni, kuinka monestakin tiedonjyväsestä olisi paljon apua yrityselämässä. Usein harmittelen, että tieto menee jollakin tavoin hukkaan. Ei kenelläkään yritysmaailmassa ole mahdollisuutta lukea niin valtavaa määrä tutkittua tietoa, kuin meillä opiskelijoilla ja muilla tieteen tekijöillä on. Tuo tietomäärä pitäisi pystyä tarjoilemaan helpossa paketissa yrityselämään. Siinä on mielestäni kyse aidosta tieteen popularisoinnista. Tavallaan tämä ajattelu johtaa siihen, että voit ”ottaa turpiisi” akateemisesti, mutta parantaa yhteiskuntaa kytkemällä akateemisen tiedon oikeisiin haasteisiin. Tietysti, tässäkin pitää olla kriittinen suhtautuminen, ei kaikki tieto ole faktaa…. ja taas mennään. Kohta olen jälleen miettimässä, mikä tieto on oikeaa ja sen arvoista, että sitä kannattaa levittää. Tästä tämä oravanpyörä tulee.

Palataanpa takaisin lähtöruutuun, ja tuohon turhautumiseeni. Tarkemmin ajateltuna, akateemiseen maailmaan hetkittäin kohdentamani turhautuminen kohdistuukin mitä suurimmassa määrin itseeni, ja omaan epävarmuuteeni/itsekriittisyyteni.

Jos luit tänne asti, niin nyt tulee se mahtava juttu! Pidettiin nimittäin kurssin päätteeksi festarit ja esiteltiin tuotoksiamme. Siinä meinasi Ruusupuiston luentosalin katto räjähtää – mitä luovuutta ja heittäytymistä! Ai että ei tieteestä muka voi kertoa ymmärrettävästi ja hauskasti – höpö höpo, tämä porukka todisti jotain aivan muuta. Vaikka palan halusta kertoa ja kuvailla kaikki upeita juttuja, en niitä pysty tähän postaukseen kertomaan. Osa vain pitää myös kokea itse. Yhden videon, voit kuitenkin käydä katsomassa blogini facebook -sivuilta.

Jossakin luki, että nyt alkaa podcastien kulta-aika
En ole koskaan tehnyt podcastia – joten nyt päätin kokeilla. Nöyrin kiitos kanssaopiskelijoille yllättävästä palautteesta. Sain palautetta, että ääneni on miellyttävä (!!), ja että on taito pystyä puhumaan putkeen ilman turhia taukoja. Erityisesti palautetta sain siitä, että laitoin itseni ja kokemukseni peliin, se on kuulemma kiinnostavaa. Hämmentävää, en kyllä pitänyt omia tekeleitäni tuon palautteen arvoisena, mutta näytti kuitenkin uppoavan. Toisaalta, ehkä puhuminen on se minun vahvuuteeni. ”Pomoihmisten” toiseksi tärkein ominaisuushan on puhua ymmärrettävästi ja uskottavasti (tärkein on tietysti kuunteleminen). Sitähän minä olen treenannut työelämässä 30 vuotta; mitä erilaisimmissa tilanteissa ja tehtävissä. Jatkossa blogini postauksista tulee siis löytymään myös podcasteja, kunhan saan tekniset asiat hanskaani.

Summasummarum, tässä kirjoittaessani oivalsin mitä kaikkea tuo kurssi antoi. Ensinnäkin, tieteentekijät ovat mahtavaa ja luovaa porukkaa, ja heillä olisi valtava määrä upeita asioita kerrottavanaan. On myös hienoa, että yliopisto tarjoaa tällaisia kursseja, ja näin edistää kaikille hyödyllistä tieteen popularisointia.  Jollakin tasolla löysin myös ”mun jutun”. Hyödynnän akateemisten oppien oivalluksia, mutta minun ei tarvitse orjallisesti yrittääkään tuottaa akateemisesti merkityksellistä infoa. Voin hyödyntää kokemukseni ja kytkeä tiedonjyviä. Bonuksena ymmärsin myös, että puhuessa ei ole niin väliä kieliopin säännöillä – podcastia siis pukkaa pian. Onko tämä ajattelu sitten oikeaa tieteen popularisointia, siihen varmasti löytyy erilaisia mielipiteitä. Minä kuitenkin uskon, että maailmassa on tilaa monenmoisille asioille. Tämä tarina on faktaa mutta suodatettuna oman kokemukseni kautta.

Jatkossa lupaan, että postauksissani tulee näkymään enemmän omaa persoonaani ja hyvinkin avointa ajattelua omiin kokemuksiini perustuen. Pysy siis mukana! Enkä muuten pistä pahakseni, vaikka kutsuisit kavereitakin mukaan. Tulossa on elämänkokemusta ja tutkittua tietoa, tekstinä ja äänenä.